Joskus päivä menee niin, että aamulla olen varma: tiedän mihin tekoälykehitys on menossa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, ymmärrän mitä se tarkoittaa omalle työlleni ja arjelleni, ja kaikki tuntuu jotenkin hallittavalta. Sitten menee muutama tunti. Luen jonkun uutisen, näen demon uudesta mallista, tai kollegani näyttää jotain mitä en tiennyt olevan mahdollista. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että kehitys menee niin hurjaa vauhtia, etten oikein edes ymmärrä miten sen pitäisi vaikuttaa omaan arkeeni.
Sama päivä. Molemmat fiilikset. Jos tämä kuulostaa tutulta, niin hyvä. Se tarkoittaa että olet ihan tavallinen ja samassa tilanteessa kuin kaikki muutkin – minä mukaan lukien.
Uskon siihen, että haavoittuvuuden näyttäminen tekee asiantuntijuudesta uskottavampaa, ei heikompaa.
Miksi tekoälyyn liittyvistä tuntemuksista pitää voida puhua avoimesti?
Olen hoksannut, että tekoälyyn liittyvistä ajatuksista, varsinkin huolista pitää voida puhua avoimesti. Ei siksi että huolet olisivat edes aina aiheellisia ja vaatisivat välitöntä reagointi, vaan siksi että puhuminen mahdollistaa siirtymisen uhka-ajattelusta mahdollisuuksien puolelle. Kun pidän sisälläni tunteen että “en ymmärrä mitä tapahtuu”, se vie voimia ja estää minua kokeilemasta sekä lukitsee minut puolustuskannalle. Kun sanon ääneen että “välillä tämä hämmentää minuakin”, jotain vapautuu. Voin tunnustaa tilanteen ja sitten keskittyä siihen mitä voin tosiasiallisesti tehdä.
Vaikka oma arkeni kuluu melkein kokonaan tekoälytyössä ja olen siitä aidosti innostunut, niin olen hyväksynyt, että on ihan ok että välillä voi hämmentää tai jopa pelottaa. Esimerkiksi luovalla alalla oman työn tulevaisuuden näkökulmasta on ihan aito huoli. World Economic Forumin Future of Jobs -raportin mukaan graafinen suunnittelu oli aiemmin top 10 kasvavissa ammateissa – nyt se on ensimmäistä kertaa eniten häviävien töiden listalla. Näin se vaan on, eikä se että käytämme aikaa stressaamiseen asiasta muuta sitä mihinkään.
Itseäni on auttanut yksi yksinkertainen ajattelumalli. Kuvittele kolme sisäkkäistä kehää. Ulkokehällä ovat asiat joihin en voi vaikuttaa enkä päättää niistä: tekoälyn kehitysvauhti tai kuka on Yhdysvaltain presidentti, mitä isot teknologiayritykset päättävät tehdä ja kuka ostaa milloinkin kenet. Nämä tapahtuvat riippumatta siitä mitä minä ajattelen niistä, joten ei kannata hukata aikaa stressaamalla. Keskikehällä on asiat joihin voin vaikuttaa mutta en päättää: voin olla mukana tekoälykehityksessä omassa organisaatiossani, tuoda näkökulmia ja ehdottaa kokeiluja, mutta en voi päättää siitä, että käytämmekö tekoälyä vai emme – ympäristö pakottaa meidät käyttämään. Sisäkehällä ovat asiat joihin voin sekä vaikuttaa että päättää: miten asennoidun tekoälyyn, käytänkö aikaa sen tutkimiseen vai siitä ahdistumiseen, opettelenko uusia asioita vai jäänkö odottamaan.
Valitsin viime vuonna, että tutkin tekoälyä murehtimisen sijaan. Tein sen myös osana yliopisto-opintojani. Se oli tietoinen päätös siirtää energia ulkokehältä sisäkehälle.
Toisin kuin ajatellaan, tieto vähentää tuskaa.
Yleensä sanotaan, että tieto lisää tuskaa – mitä enemmän tiedät, sitä enemmän ymmärrät kuinka vähän tiedät. Tekoälyn kohdalla olen huomannut, että se menee juuri päinvastoin: mitä enemmän tiedän tästä aiheesta, sitä vähemmän se ahdistaa. Ei siksi, että tulevaisuus olisi yhtään selvempi, vaan siksi että osaan erottaa ne asiat mihin voin vaikuttaa niistä mihin en voi. Voin käyttää aikaa teknologisen lukutaidon kehittämiseen sen sijaan, että jäisin murehtimaan. Kun keksin villejä ideoita siitä, että mihin tekoälyä voi käyttää, löytyy nopeasti tapoja päästä noihin villeihin visioihin. Jos pelko estää ideoimasta, olemme pysyvästi jumissa.
Kun ymmärrän miten esimerkiksi kielimallit toimivat ja mihin niitä voi ja kannattaa käyttää, eli sen, että ne ovat pohjimmiltaan arvauskoneita jotka rajoittuvat koulutusmateriaalinsa – osaan arvioida mitä niiltä voi odottaa ja mitä ei. Kun ymmärrän, että tekoäly kaatuu monimutkaisuuteen ja että ihmisen kyky yhdistellä toisiinsa täysin liittymättömiä asioita on luovuutta jota tekoäly ei pysty korvaamaan, osaan nähdä missä oma arvoni on. Kun ymmärrän, että teknologia tulee kehittymään nopeasti mutta markkinat takuulla hoitavat teknologian helppokäyttöisyyden kehittämällä yksinkertaisia käyttöliittymiä, osaan keskittyä visiointiin teknisten yksityiskohtien sijaan.
Tieto ei poista epävarmuutta. Mutta se auttaa elämään sen kanssa.
On tutkittu, että kun ihminen käyttää tekoälyä, aivoissa näkyy vähemmän aktiivisuutta. Me myös laiskistumme pitkässä juoksussa ja on suuri riski siihen, että meistä voi tulla tyhmempiä. Mutta se ei ole välttämättä huono asia. Jos minun ei tarvitse käyttää kognitiivista kapasiteettiani muistiinpanojen kirjoittamiseen, taulukkotiedostojen kopioimiseen tai rutiininomaiseen tiedonhakuun, voin keskittyä johonkin arvokkaampaan (ja itselle mielekkäämpään).
World Economic Forumin raportin mukaan tulevaisuuden tärkeimpiin taitoihin kuuluvat todennäköisesti analyyttinen ajattelu, luova ajattelu, joustavuus ja ketteryys, uteliaisuus ja elinikäinen oppiminen sekä teknologinen lukutaito. Huomaa mitä listalla ei ole: kyky kirjoittaa nopeasti, kyky muistaa faktoja, kyky toistaa rutiineja virheettömästi. Nuo tekoäly yhdessä automaation kanssa hoitaa. Listalla on asioita jotka vaativat nimenomaan ihmisen: kyky nähdä kokonaisuuksia, kyky yhdistää toisiinsa liittymättömiä asioita uusilla tavoilla, kyky sopeutua muuttuviin tilanteisiin, kyky oppia jatkuvasti. Ja ehkä tärkein: empatia, joka on tutkimusten mukaan “human only competence” ja jotain mitä tekoäly ei pysty aidosti korvaamaan (tai en ainakaan usko, että pystyy).
Luovuus ja rohkeus jäävät jäljelle.
Tekoäly on arvauskone. Se tietää sen mitä sille on kerrottu. Se voi tuottaa vaikuttavia tuloksia, mutta se rajoittuu koulutusmateriaalinsa. Ihmisen kyky yhdistellä toisiinsa täysin liittymättömiä asioita on luovuutta, ja se on kompetenssi joka tulee säilymään todennäköisesti hyvin pitkään.
Hyvä esimerkki: muistatteko kun Ikea teki euroviisujen aikaan mainion some-postauksen yhdistämällä Suomen ja Ruotsin artistit luovalla tavalla? Se ei ollut mikään mainoskampanja, vaan yksittäisestä ideasta kukkiva somepostaus joka sai valtavan näkyvyyden. Luovuuden ei tarvitse olla monimutkaista tai raskasta.
Jos mietitään hypoteettista tilannetta jossa tekoäly hoitaisi koko firman pyörittämisen alusta loppuun niin mitä tapahtuisi? Markkinatalous takuulla hoitaisi tilanteen niin, että joku muu käyttäisi samaa tapaa ja kilpailuetu sulaisi. Kaikki firmat alkaisivat tuottaa samanlaista. Ja silloin se joka tekisi asiat eri tavalla, se joka on luova, menestyisi ja pärjäisi.
Kävin syksyllä GrandOne AI-päivillä ja mietin etukäteen: olenko edellä, jäljessä vai tasoissa muiden kanssa tekoälyn suhteen? Tajusin siellä, että jo pelkkä kokeileminen on tällä hetkellä edelläkävijyyttä. Suurin osa ihmisistä ei vielä kokeile aktiivisesti. Ja jos pystyy rakentamaan infraa kokeilujen ympärille, eli prosesseja, työtapoja sekä järjestelmiä, niin silloin jättää muut jo taakseen. Mutta se vaatii, että uskaltaa kokeilla. Ja se vaatii, että uskaltaa myöntää ettei tiedä kaikkea.
Uskon siihen, että haavoittuvuuden näyttäminen tekee asiantuntijuudesta uskottavampaa, ei heikompaa. Se joka väittää tietävänsä kaiken on epäuskottava – kukaan ei tiedä kaikkea tekoälystä, ala muuttuu liian nopeasti. Se joka myöntää epävarmuuden ja näyttää miten sitä käsittelee, hän on uskottava asiantuntija. Havahduin itse siihen, että siirryin uhasta mahdollisuuteen melkein kertarykäisyllä. Se tapahtui kun aloin puhua avoimesti siitä miltä tekoäly tuntuu, en vain siitä mitä se tekee. Lisäksi perehdyin aiheeseen tutkimusten ja kirjallisuuden avulla, ja yhtäkkiä näinkin pelkkiä mahdollisuuksia.
Onko oikein puhua tunteista rehellisesti työelämässä? Tekeekö se minusta heikomman? Suomalaiseen luonteeseen puhuminen ei taida oikein istua. Mutta ehkä juuri siksi se on niin tärkeää. Kun luomme ympärillemme psykologista turvallisuutta, eli tilaa jossa voi sanoa ääneen että “en ymmärrä tätä” tai “tämä pelottaa minua”, mahdollistamme sen, että ihmiset pääsevät uhka-ajattelusta eteenpäin. Ja se on edellytys sille, että tekoälystä tulee aito mahdollisuus eikä vain uhka jota yritetään välttää.
Epävarmuuteen tottuu. Se on ehkä tärkein taito nyt.
Miltä sinusta tuntuu? Onko sinulla keinoja käsitellä tätä jatkuvaa muutosta?
Artikkeli on julkaistu myös LinkedIn-artikkelina.